Meneekö hermot?

Meneekö hermot?

Silloin ollaan jo liian pitkällä ylikuormittuneessa tilassa, kun ei kykene hallitsemaan reaktioitaan. Koska kirjaimellisesti on kyse hermoston säätelystä. Autonominen hermosto säätelee kehon reaktioita ja sopeutumista haastaviin tilanteisiin. Sympaattinen hermosto aktivoituu stressitilanteissa, valmistellen kehon "taistele tai pakene" -reaktioon, kun taas parasympaattinen hermosto edistää rauhoittumista ja palautumista. Pitkäaikainen stressi vaikuttaa haitallisella tavalla fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Stressi, eli pitkään jatkunut hermoston ylivireystila, vaikuttaa esim. unirytmiin, ruokailun laatuun ja määrään, ahdistuksen määrään, sosiaalisiin suhteisiin ja kykyyn palautua kuormittavista tilanteista. Hermoston roolin ymmärtäminen stressissä auttaa kehittämään sopivampia keinoja aktivoida parasympaattista hermostoa, jonka seurauksena vähennämme stressin kielteisiä vaikutuksia terveyteemme ja hyvinvointiimme.

Lasten autonomisen hermoston vakauttaminen aikuisen avulla on erityisen tärkeää, sillä se vaikuttaa heidän kykyynsä säädellä tunteitaan ja käyttäytymistään. Hermosto on vasta kehittymässä ja lapsen kyky reagoida sosiaalisiin ärsykkeisiin voi vaihdella merkittävästi. Stressi aiheuttaa lapsessa erilaisia käytöksessä näkyviä reaktioita, kuten levottomuutta, ärtyneisyyttä tai aggressiivisuutta. Joillain lapsilla, niin kuin aikuisillakin, stressireaktio näkyy vetäytymisenä ja hiljentymisenä, alivireyteen vaipumisena. Stressi vaikuttaa lapsen kykyyn oppia, vaikeuttaa tunteiden säätelyä ja sitä kautta hankaloittaa ystävyyssuhteita. Stressitila vaikuttaa myös kehon fyysiseen toimintaan ja näkyy vatsavaivoina, pääkipuna tai jatkuvana sairasteluna.

Lapsen kasvuympäristön tulisi tarjota riittävästi haasteita, että ongelmanratkaisukyky ja resilienssi kehittyvät riittävän hitaasti ja lapsella on aina mahdollisuus palata maailman tutkimisesta turvasatamaan, jonka hoivaajat tarjoavat. Hermoston tulisi toimia automaattisesti tarkoituksensa mukaisesti, eikä helpossa elämäntilanteessa hermoston säätelyä erityisesti tarvita. Perhehoidossa asuvilla lapsilla voi olla kokemuksia, jotka ovat vaikuttaneet kielteisellä tavalla heidän hermostoonsa eikä heillä ole vielä keinoja itse vakautua hankalista olotiloista. Hoivaajien olisi hyvä tunnistaa lapsen stressireaktiot ja opettaa lapselle hermoston säätelyyn keinoja, joita ovat vaikkapa yhteinen leikki, mahdollisuus rauhalliseen kasvuympäristöön, rutiinit, tunteiden tunnistamisen opettelua sanoittamalla, luonnossa oleilua tai liikuntaa. Jokaisen hermosto on erilainen ja siksi kaikki menetelmät eivät toimi kaikilla. Silti tässä kiireen tuntuisessa maailmassa on hyvä opettaa sekä itselle että lapselle enemmän nykyhetkessä olemista ja rauhallisempaa olotilaa, josta käsin on helpompi aktivoitua tarvittavalla tavalla haasteissa sekä antaa mahdollisuuden palata kehollisesti mukavampaan, vakaampaan tilaan kun hermoston aktivaatiolle ei ole tarvetta.

Minna Snellman

toimitusjohtaja, lasten ja nuorten traumapsykoterapeuttiopiskelija