Ajankohtaista

Ota yhteyttä ›

Lapsen etninen identiteetti perhehoidossa

Julkaistu: 05.02.2025

MITEN SIJAISVANHEMPIEN  ROOLI ON VAIKUTTANUT MINUN ETNISEEN IDENTITEETTIIN

Minut ja kaksoissiskoni sijoitettiin sijaisperheeseen kesäkuussa vuonna 2009. Muistan sen päivän kuin eilisen, kun tulevat vanhempani ja isosiskoni ajoivat lastenkodin pihaan. Sijaisperheeseen muuttaminen tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että saisin oikean kodin, paikan, jossa voisin kasvaa ja tuntea oloni turvalliseksi. Kun saavuimme uuteen kotiimme, ei mennyt edes muutamaa tuntia kuin aloimme kutsua vanhempiamme äidiksi ja isäksi.

Meidän perheestämme tekee erityisen meidän monimuotoisuutemme. Minä ja kaksoissiskoni olemme syntyneet Malawissa ja muuttaneet Suomeen noin parin vuoden ikäisinä. Identifioimme itsemme yleensä ruskeiksi suomalaisiksi. Oman identiteetin ymmärtäminen on aina liikkunut siis Suomalaisuuden ja Malawilaisuuden välillä. Vanhempamme taas ovat syntyperäisiä, vaaleaihoisia suomalaisia.

Kun tulimme osaksi perhettä, vanhempamme olivat käyneet keskusteluita siitä, miten kasvattaa lapsia, joilla on eri etninen tausta kuin heillä. Heidän mukaansa lastensuojelulla ei ollut tarjota valmiita malleja tai työkaluja poc-lasten (person of colour) kasvatukseen, sekä erityisesti etnisen identiteetin tukemiseen tai antirasistisen kasvatuksen toteuttamiseen. Koska kasvoimme hyvin valkonormatiivisessa yhteiskunnassa, vanhempamme oli valkoisina vanhempina tärkeää oppia tunnistamaan omat etuoikeutensa ja ennakkoluulonsa, ymmärtämään rodullistamisen ja rasismin vaikutuksia sekä tukemaan meitä, kun kohtasimme epäoikeudenmukaisuutta. Vanhempani ovat pienestä asti muistuttaneet minua ja siskoani kuinka rasistisessa yhteiskunnassa elämme. Rasismin tunnustaminen ja tunnistaminen on ollut merkittävin työkalu vanhemmillani meidän kasvattamisessamme.

Vaikka vanhemmillani ei ole omakohtaista kokemusta rasismista, he huomasivat nopeasti meihin kohdistuvan rasismin jo pienestä pitäen. Kasvoimme pienellä paikkakunnalla, jossa tummaihoisia lapsia oli vähän. Jouduimme alttiiksi niin aikuisten rasistisille loukkauksille, sekä lasten ennakkoluuloille. Vanhempiemme läsnäolo suojeli meitä monilta rasismikokemuksilta varhaislapsuudessa, ja he tekivät myös aktiivisesti töitä varmistaakseen, että meillä olisi turvallinen olo.

Kun kasvoimme vanhemmiksi, rasismin ja syrjinnän vaikutukset tulivat arkisimmiksi. Siskoni ja minä koimme olevamme vahvasti suomalaisia, huolimatta siitä, että tiesimme ihonvärimme erottavan meidät suurimmasta osasta syntyperäisiä suomalaisia. Yritimme pitkään sopeutua mahdollisimman hyvin suomalaiseen kulttuuriin. Kuitenkin mitä enemmän kasvoimme, sitä enemmän huomasimme, että vaikka kuinka yrittäisimme sulautua joukkoon, suoristamalla hiuksia tai puhumalla mahdollisimman hyvä suomea, kohtaisimme syrjintää ja ennakkoluuloja. Meille silti puhuttaisiin englanniksi kaupan kassalla, huudeltaisiin slurreja kaduilla ja kehotettaisiin palaamaan “kotimaahamme.” Meillä oli suuria hankaluuksia oman paikan ja oman identiteetin omaksumisessa. Tunsin usein, etten kuulunut mihinkään, en täysin Suomalaiseen enkä Malawilaiseenkaan yhteisöön.

Vanhempamme kannustivat meitä aina olemaan ylpeitä taustastamme ja ihonväristämme ja muistuttivat aina, kuinka tärkeää on tutustua omiin juuriimme. He olivat aina tukena, jos halusimme tietää lisää tai oppia lisää malawilaisuudesta. Heille oli erityisen tärkeää, että meillä oli esikuvia, jotka näyttivät meiltä. He pitivät huolen, että tiesimme esimerkiksi tv:ssä esiintyvistä vaikutusvaltaisista afrotaustaisista naisista, jotta meillä oli mahdollisuus nähdä itseämme heissä.

Vanhempamme olivat myös niitä turvallisia aikuisia, joiden kanssa pystyimme puhua rasismista ja sen herättämistä tunteista. Tämä ei tarkoita, että kaikki keskustelut olivat helppoja. Päinvastoin rasismiin liittyvät asiat herättivät perheessämme tunteita, joista seurasi myös konflikteja, väärinymmärryksiä ja erimielisyyksiä. Olemme huutaneet, väitelleet, pitäneet mykkäkoulua ja itkeneet. Välillä tuntui, etteivät vanhempamme voineet mitenkään täysin ymmärtää, miltä tuntui kasvaa ruskeana tyttönä ja nyt naisena tässä maailmassa. Mutta tärkeintä oli, että he eivät koskaan sulkeneet silmiään rasismilta, jota kohtasimme. He seisoivat rinnallamme, vaikka eivät aina täysin ymmärtäneet kokemustamme. Nämä keskustelut ja vuorovaikutus ovat tehneet meistä, sisarestani ja minusta, sellaisia naisia kuin olemme tänään. Vanhempamme ja isosiskoni ovat oppineet varmasti meiltä, mutta me olemme oppineet myös heiltä. Me tiedämme, että voimme kohdata maailman haasteet, mutta myös rakastaa ja arvostaa sitä keitä olemme. Taustamme, kokemuksemme ja perheemme ovat opettaneet meille, mitä tarkoittaa rakentaa oma paikkansa tässä maailmassa, ja se matka jatkuu edelleen.

Amanda Chalimba

opiskelija

International Relations & Orgsanisations

Political Science university of Leiden

« Takaisin ajankohtaista-sivulle

Pika­yhteydenotto

Jätä yhteystietosi, soitamme sinulle ensi tilassa!

Soita