Miten puhua niin, että toisella herää kiinnostus, halu ymmärtää ja vastata?

Kokemukseni mukaan perhehoidossa ja lastensuojelussa liikkuu paljon tunteita. Reagoimme tunteilla ja olemme siinä hyvin herkillä, niin ammattilaiset, perhehoitajat kuin asiakkaamme. Miten osaisimme puhua avoimesti ja suoraan niin, että toinen ymmärtää, ja niin kunnioittavasti, että toiselle syntyy halu kuunnella ja käydä vuoropuhelua. Mielestäni tätä vuoropuhelua, dialogia, estää tunteistamme nouseva pään sisäinen dialogi omista tunteistamme. Sisäisessä dialogissamme elää sanottamattomat määrittelyt ja arvotukset toisesta ja itsestä.

Tunnereagointimalleja tähän sisäiseen dialogiin saattavat olla puhumattomuus, nopea tunnereagointi, kiistäminen, hyökkäys toisen sanomaan, vastaamattomuus kysymyksiin jne.  Tämä käytös, puhe ja siinä käytävä vuoropuhelu saattavat muotoutua hyvin vaikeasti ymmärrettäväksi defensiiviseksi (puolustautuvaksi / estäväksi) vuorovaikutuksesi sen osallistujien kesken.  Tämä vuorovaikutusmalli saattaa aloittaa oman elämänsä ja juurtua syvemmälle meidän ajattelua ja määrittelyä toisesta, mikäli emme osaa rakentaa keskusteluja yhdessä.  Keskustelua synnyttävä osallisuus syntyy omakohtaisuudesta (subjektiivisuus), halusta kiinnostua ja kuunnella.

Voiko pyrkimys hyvään pyhittää keinot tai antaa luvan olla kertomatta, vastaamatta tai keskustelematta? Mielestäni ei. Ammattilaisena ajattelen sen olevan eettinenkin kysymys. Silti kuulen tällaista tapahtuvan ja tällaisten tapojen elävän perhehoidossa ja lastensuojelussa. Voiko kokemus että saa vastuksia ja tulee ymmärretyksi, olla myös sitä, että uskallamme ammattilaisina olla eri mieltä? Voimmeko sanoa asian herättävän minussa tunteita?  Asian olevan minulle vaikea, olen kohdannut jotain mitä en osaa tai en ammattilaisena vielä ymmärrä, se pelottaa jne? Osaisimmeko ammattilaisina olla eläviä, tuntevia ja epävarmoja ihmisiä niin, että uskaltaisimme vielä sanottaa sitä? En tarkoita, että meidän tarvitsisi kadottaa ammattitaitoamme tai tietämystämme. Se olisi tiedon panttaamista. Ammattilaisina meidän kannattaisi kuitenkin osata vähemmän siitä, mitä toisen pitäisi olla ja ajatella, sekä siitä, mistä ei itse tiedä, ymmärrä tai on hämmentynyt.

Meissä herää ja elää tunteita koko ajan, nukkuessammekin. Eikö oikeus näihin tunteisiin ole ennen kaikkea lapsilla, syntymävanhemmilla ja sijaisperheillä, joita nämä tunteet, oireilu sijoituksesta ja prosessi koskettavat ja liikuttavat ehkä eniten? En tarkoita, ettei keskustelulla olisi hyviä käytöstapoja, ja vaan päinvastoin. Se miten olemme ja sanomme, olisi rakentamassa toista kunnioittavaa ja hyvää keskustelua sekä ymmärrystä toisesta. Meidän olisi hyvä tunnistaa, osata olla ja kertoa subjektiivisesti ihmisinä näistä tunteista. Koettakaamme ponnistella hereilläoloaikana, niin meidän ei tarvitse ratkaista niin paljon läpikäymätöntä unissamme.

Ammattilaisina ja sijaisvanhempina vuoropuhelu vaatii hereilläoloa omista tunteistamme, että osaisimme olla niiden kanssa hetkissä ja puhua niistä niin, että asiakkaillemme, sijaisvanhemmille ja syntymävanhemmille välittyisi arvostava viesti. Piilotettuina fyysisinä viesteinä, rivien väliin kätkettyinä viittauksina tai epäselvinä, vaikeasti ymmärrettävän kielen muotoiluina ne synnyttävät defensiivisen vuorovaikutuksen. Kannattaisiko meidän käyttää enemmän aikaa alussa toisiimme tutustumiseen ja rakentaa yhdessä tapaa puhua ja olla? Keskustella, mistä ja millä tavalla meidän on hyvä puhua, millainen tapa minulla on olla vuorovaikutuksessa? Millä tavalla ehkä minun olisi hyvä muuttua, miten nopea, hidas tai hiljainen ihmisenä olen ja mitä toivon muilta jne?

En ehkä vastannut moneenkaan kysymykseen. Haluan jättää vielä enemmän kysymyksiä auki. Uskon, että itselleen kysymyksiä esittävä ihminen on matkalla, ymmärtää ja viisastuu. Ainakin siitä miten vähän hän loppujen lopuksi ymmärtää ja osaa. Sitä ei tarvitse ottaa niin henkilökohtaisesti. Miten puhua arvostavasti niin, että toiselle ei tule tunne, että hänen tunteillaan ja sanomalla ei ole merkitystä? Miten puhua niin ymmärrettävästi, että kaikille syntyy yhteisesti jaettava käsitys tilanteesta, tulevasta ja mahdollisuuksista? Miten kunnioittaa toisen rakkautta, ammattitaitoa tai näkemystä asiasta niin, että se palvelee lasta? Miten synnyttää dialogia eri toimijoiden kesken niin, että se palvelisi lasta ja kaikilla olisi osallisuuden kokemus?  Miten me ammattilaiset osaisimme palvella kaikkia näitä neljää tärkeintä tahoa: lasta, sijaisvanhempia, syntymävanhempia ja lapsen luonnollista verkostoa?

Lastensuojelussa, psykiatriassa ja psykoterapiassa on kehitetty monia dialogisia välineitä ja tapoja puhua, mm. THL, Tom Arnkill; dialoginen verkostotyö , Jyväskylän yliopisto Jaakko Seikkula; avoin dialogi ja läheisneuvonpito, moniammatillinen yhteistyö prosessi ym. Työssäni terapeuttina, työnohjaajana ja kouluttajana yritän ammattilaisena ja elävänä ihmisenä ponnistella kohti dialogisempaa maailmaa ja kohtaamisia.

Marko Lamberg
Marko Lamberg
Kouluttajapsykoterapeutti, työnohjaaja

Vastaa